Tällä kertaa katselussa ollut ja nyt arvostelussa oleva Supergirl on varmasti elokuva, mikä jakaa mielipiteitä. Se ei varmastikaan ole Oscar-elokuva, mutta jotain uutta se tuo mukanaan, vaikka useimmat arvostelut sitä haukkuvatkin mm. heikon tarinan ja käsikirjoituksen vuoksi.
Supersankarielokuvien suurin ongelma ei enää ole tehosteiden määrä tai tarpeeksi suuren pahiksen löytäminen. Lajityyppi on yksinkertaisesti alkanut tuntua paikoin väsyneeltä, koska jälleen yksi täydellisen voimakas sankari pelastaa jälleen yhden maailman jälleen yhdeltä maailmanlopulta. Supergirl tekee heti alussa jotain paljon kiinnostavampaa, sillä Milly Alcockin esittämä Kara Zor-El ei erityisemmin halua pelastaa ketään.
Kara on kyllä Supermanin serkku, mutta siihen yhtäläisyydet melkein loppuvatkin. Hän ei kanna voimiaan kunniallisena kutsumuksena eikä haaveile elämästä ihmiskunnan suojelijana. Hän näyttää pikemminkin ihmiseltä, joka antaisi mielellään koko supersankarin tehtävänkuvan jollekin toiselle. Samalla idealla on alkanut tulla elokuvia myös muista vähemmän tunnetuista ja esillä olevista supersankareista.
Sankari lähtee juomaan
Supergirl tekee päähenkilöstään kiinnostavan jo ensimmäisillä minuuteilla. Kara viettää 23-vuotissyntymäpäiväänsä planeetalla, jonka punainen aurinko vie kryptonilaiselta hänen tavalliset supervoimansa ja samalla mahdollistaa humaltumisen. Hän matkustaa sinne käytännössä siksi, että voi juoda, unohtaa hetkeksi menneisyytensä ja olla olematta Supergirl.
Ajatus toimii yllättävän hyvin, koska Kara ei tunnu kapinoivalta vain kapinoimisen vuoksi. Hän kantaa mukanaan tuhoutunutta Kryptonia, kuolleita vanhempiaan ja kokonaisen maailman muistoja aivan eri tavalla kuin serkkunsa Superman. Clark Kent kasvoi Maassa perheen ympäröimänä, mutta Kara muistaa konkreettisesti elämänsä ennen katastrofia.
Sivuston aiemmassa Supergirl-esittelyssä Kara näyttäytyi jo tavallista särmikkäämpänä DC-sankarina. Varsinainen elokuva vie ajatuksen vielä paljon pidemmälle. Kara on ajoittain töykeä, itsekäs, humalainen ja suorastaan kyllästynyt siihen, että hänen voimillaan pitäisi automaattisesti olla jokin suurempi tarkoitus.
Sitten Krypto joutuu vaaraan
Elokuva tarvitsee lopulta tapahtuman, joka saa Karan nousemaan baarijakkaralta ja käyttämään kykyjään. Muutos alkaa Ruthye Marye Knollista, jonka perheen Krem of the Yellow Hills tuhoaa ja joka haluaa tekijän maksavan teoistaan. Todellinen sysäys Karalle tulee kuitenkin silloin, kun Krem myrkyttää Krypton ja tämän pelastamiselle alkaa armoton aikaraja.
Krypto ei ole elokuvassa vain hauska superkoira, joka lentää ruudun poikki viitta selässään. Koira on yksi harvoista asioista, joihin Kara on edelleen aidosti kiinnittynyt ja jonka vuoksi hän on valmis unohtamaan oman itsesäälinsä. Krem onnistuu siis tekemään virheen, joka muuttaa välinpitämättömän sivustakatsojan hyvin nopeasti vaaralliseksi vastustajaksi.
Ruthyen mukana olo muuttaa matkaa vähitellen myös joksikin muuksi kuin Krypton pelastusoperaatioksi. Nuori tyttö kantaa sisällään samaa menetystä ja raivoa, jonka kanssa Kara on elänyt jo pitkään. Kara huomaa vähitellen katsovansa Ruthyessa versiota itsestään, joka voi joko selvitä surustaan tai antaa sen tuhota kaiken muun.
Milly Alcock tekee Karasta oman hahmonsa
Milly Alcock on Supergirlin tärkein onnistuminen. Hän ei yritä tehdä Karasta naispuolista versiota David Corenswetin Supermanista, eikä elokuvakaan pakota häntä siihen. Alcock antaa hahmolle kuivan huumorin, ärtyneisyyden ja tietyn jatkuvan väsymyksen, joka sopii tämän taustaan erinomaisesti.
Ero korostuu hyvin, jos elokuvaa vertaa vuonna 2025 julkaistuun Supermaniin. Clark uskoo lähes ärsyttävän vakaasti ihmisissä olevaan hyvään, kun taas Kara tarkastelee maailmaa huomattavasti kyynisemmästä suunnasta. Sivuston Superman-juttu antaa hyvän pohjan uuden DC-universumin toiselle näkökulmalle.
Supergirl ei silti muutu kahden tunnin aikana yhtäkkiä kirkasotsaiseksi hyväntekijäksi. Elokuva ymmärtää, että juuri sellainen ratkaisu söisi hahmolta kaiken kiinnostavuuden. Kara löytää syyn toimia, mutta hän tekee sen edelleen omalla hieman epämukavalla tavallaan.
Avaruus saa näyttää likaiselta
Craig Gillespien ohjaus vie DC maailman tällä kertaa pois siististä Metropoliksesta ja keskelle kummallisia planeettoja, likaisia avaruusasemia ja vaarallisia sivukujia. Elokuvassa on paikoin enemmän Mad Maxia, vanhaa avaruuswesterniä ja Guardians of the Galaxyn rosoisempaa versiota kuin perinteistä Superman-elokuvaa. Ratkaisu tekee hyvää kokonaisuudelle, vaikka kaikki sivupolut eivät osu yhtä hyvin kohdalleen.
Gillespie tunnetaan muun muassa elokuvista I, Tonya ja Cruella, ja myös Supergirlissä näkyy kiinnostus hieman hankalampiin päähenkilöihin. Ana Nogueiran käsikirjoitus perustuu vahvasti Tom Kingin ja Bilquis Evelyn Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvaan. James Gunn ja Peter Safran puolestaan toimivat elokuvan tuottajina ja jatkavat samalla uuden DC-universumin rakentamista.
Elokuva sopii luontevasti myös Nettiruudun tieteiselokuvien kokonaisuuteen, sillä avaruusseikkailu on tällä kertaa vähintään yhtä tärkeä osa tarinaa kuin supersankaritoiminta. Maa jää pitkäksi aikaa lähes sivurooliin. Se tekee Supergirlistä visuaalisestikin erilaisen kuin monet viime vuosien supersankarielokuvat.
Lobo varastaa omat hetkensä
Jason Momoa saa tällä kertaa unohtaa Aquamanin ja ilmestyy ruudulle avaruuden palkkionmetsästäjä Lobona. Hahmo näyttää siltä kuin raskaan rockin kiertueelta karannut avaruusmotoristi olisi saanut rajattoman budjetin ja luvan aiheuttaa mahdollisimman paljon ongelmia. Momoa tuntuu nauttivan roolista täysin rinnoin.
Lobo ei ole elokuvan emotionaalinen keskipiste eikä hänen tarvitsekaan olla. Hän tuo mukaan hallittua sekasortoa juuri silloin, kun Karan ja Ruthyen tarina alkaa muuttua raskaammaksi. Hahmo jättää samalla helposti sellaisen vaikutelman, että DC haluaa nähdä Momoan tässä roolissa vielä uudelleen.
Keskeisissä rooleissa nähdään:
- Milly Alcock – Kara Zor-El / Supergirl
- Eve Ridley – Ruthye Marye Knoll
- Matthias Schoenaerts – Krem of the Yellow Hills
- Jason Momoa – Lobo
- David Corenswet – Kal-El / Superman
- David Krumholtz – Zor-El, Karan isä
- Emily Beecham – Alura In-Ze, Karan äiti
Muutos ei tule supervoimista
Supergirlin kiinnostavin kysymys ei lopulta liity siihen, oppiiko Kara käyttämään voimiaan. Hän osaa lentää, taistella ja tehdä asioita, joihin tavallisilla ihmisillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta. Ongelma on siinä, ettei hän ole pitkään aikaan nähnyt mitään erityisen hyvää syytä tehdä niillä mitään.
Krypto antaa ensimmäisen syyn lähteä liikkeelle, mutta Ruthye muuttaa matkan merkityksen. Kara joutuu tarkastelemaan vierestä, miltä hallitsematon suru, viha ja kostonhalu näyttävät toisessa ihmisessä. Hän alkaa samalla ymmärtää, ettei omien menetysten tarvitse määrittää loppuelämää.
Elokuva kuljettaa Karan siihen pisteeseen melko suoraviivaisesti, mutta ajatus toimii. Kara ei päätä ryhtyä Supermaniksi, eikä hänen tarvitsekaan tehdä niin. Hän hyväksyy vähitellen mahdollisuuden siihen, että Supergirl voi tarkoittaa jotain aivan muuta.
Ei täydellinen, mutta tarpeeksi erilainen
Supergirlissä on myös ongelmansa. Osa avaruusolennoista ja sivujuonista tuntuu olevan mukana lähinnä siksi, että maailma näyttäisi mahdollisimman suurelta, ja Krem jää pahiksena ajoittain yksiulotteisemmaksi kuin tarina olisi kaivannut. Elokuvan rytmi myös vaihtelee rajun toiminnan ja paljon hitaampien muistojen välillä tavalla, joka ei aina tunnu täysin tasapainoiselta.
Silti kokonaisuus piristää supersankarielokuvien valikoimaa juuri oikeasta kohdasta. Kara saa olla epätäydellinen, ärsyttävä ja välillä jopa vaikeasti pidettävä hahmo ilman, että elokuva yrittää pyytää sitä anteeksi. Alcock onnistuu tekemään hahmosta sellaisen, jonka seuraavaa liikettä ei aina pysty arvaamaan.
Supergirl saapui maailmanlaajuisesti HBO Maxin suoratoistoon 10. syyskuuta 2026, joten elokuva on nyt helppo ottaa katseluun myös teatterikierroksen jälkeen. Suomen elokuvateattereissa elokuvan näki Episodin mukaan vajaat 20 000 katsojaa. Suoratoisto voi hyvinkin antaa hieman omalaatuiselle supersankarille uuden mahdollisuuden löytää yleisönsä.
Suosittelemme
Supergirl kannattaa katsoa erityisesti silloin, jos supersankarielokuvat ovat alkaneet tuntua keskenään liian samanlaisilta. Elokuva ei keksi koko lajityyppiä uudelleen, mutta Milly Alcockin Kara Zor-El tuntuu persoonalta eikä valmiiksi suunnitellulta supersankarimuotilta. Juuri siksi tämä kiukkuinen, sureva ja välillä humalainen kryptonilainen tuo DC maailmaan kaivattua vaihtelua.