Arvostelussa Mandalorian ja Grogu

Tätä elokuvaa on tullut odotettua siitä lähtien kun Mandalorian sarja päätyi nykyiseen loppupisteeseensä. Mandaloriankin seikkailut ovat hyvä ja mielenkiintoinen jatkumo Star Wars avaruuden tarinoille ja odotukset elokuvaa kohtaan olivat kohtuulliset korkeat. Millainen tuo reilu kaksi tuntinen sitten on?

Taustaa

Star Wars palasi vuonna 2026 pitkästä aikaa elokuvateattereihin, mutta tällä kertaa huomio ei kohdistu Skywalkereihin, jedeihin tai galaksin kohtalon ratkaisevaan suureen sotaan. The Mandalorian and Grogu ottaa mukaan kaksi Disney+-ajan rakastetuinta hahmoa ja rakentaa heidän ympärilleen vauhdikkaan, helposti lähestyttävän ja paikoin erittäin hauskan avaruusseikkailun. Elokuvan suurin vahvuus löytyy edelleen Din Djarinin ja Grogun suhteesta, eikä Jon Favreau yritä turhaan rikkoa toimivaa kaavaa.

Samalla juuri tämä turvallisuus muodostuu elokuvan suurimmaksi ongelmaksi. The Mandalorian and Grogu näyttää elokuvalta, kuulostaa elokuvalta ja tarjoaa muutaman aidosti näyttävän valkokangashetken, mutta tarinallisesti se tuntuu välillä kolmen pitkän televisiojakson paketilta. Lopputulos viihdyttää helposti, mutta aivan uuden Star Wars -klassikon tasolle matka jää pitkäksi.

Vanha kaksikko toimii

Tarina jatkaa The Mandalorian -sarjan tapahtumien jälkeen tilanteessa, jossa Galaktinen imperiumi on kukistunut mutta sen rippeitä löytyy edelleen ympäri galaksia. Uusi tasavalta tarvitsee kentälle tekijöitä, jotka eivät säikähdä vaarallisia tehtäviä, ja siinä kohtaa Mandalorian eli Din Djarin sopii kuvaan erinomaisesti. Pedro Pascal palaa hahmon ääneksi ja kasvoiksi, vaikka tuttu kypärä pitää jälleen suuren osan hänen ilmaisustaan piilossa.

Grogu kulkee luonnollisesti mukana. Hahmo ei enää tunnu pelkältä söpöltä sivuhahmolta, jonka tarkoituksena on saada yleisö hymyilemään, vaan elokuva antaa hänelle aikaisempaa enemmän tekemistä ja vastuuta. Grogu käyttää Voimaa, tutkii ympäristöään ja joutuu myös tilanteisiin, joissa Mandalorian ei ole jatkuvasti ratkaisemassa kaikkea hänen puolestaan.

Nettiruutu seurasi elokuvaa jo ennen ensi-iltaa jutussa Tähtien sota palaa – The Mandalorian and Grogu valkokankaalle, jolloin yksi suurimmista kysymyksistä oli juuri televisiosarjan ja elokuvan välisen rajan ylittäminen. Nyt vastauksen voi antaa melko suoraan: siirtyminen toimii teknisesti paremmin kuin tarinallisesti. Hahmot kuuluvat isolle kankaalle, mutta käsikirjoitus ei aina tunnu ymmärtävän olevansa siellä.

Huttit palaavat kuvioihin

Tarinan keskeiseksi nimeksi nousee Rotta the Hutt, Jabba the Huttin poika, jonka äänenä kuullaan Jeremy Allen Whitea. Rotta ei ole aivan sitä, mitä Star Wars -historiaa tunteva katsoja saattaa ensimmäiseksi odottaa, ja hahmo tuo mukaan yllättävän annoksen huumoria ja persoonallisuutta. Mandalorianin tehtävä vie kaksikon jälleen galaksin rikollisten, Imperiumin jäänteiden ja erikoisten otusten keskelle.

Elokuva ei kuitenkaan rakenna ympärilleen samanlaista kohtalonomaisuutta kuin Star Wars -elokuvat yleensä. Galaksin tulevaisuus ei tunnu riippuvan jokaisesta laukauksesta, eikä tarinan tarvitse keksiä jälleen uutta kuolemantähteä tai maailmankaikkeutta hallitsevaa paholaista. Pienemmät panokset sopivat Mandalorianille itse asiassa varsin hyvin.

Ongelma syntyy siitä, että tehtävästä toiseen etenevä rakenne on jo erittäin tuttu televisiosarjasta. Mandalorian saapuu paikkaan, kohtaa ongelman, käy taistelun ja jatkaa eteenpäin, minkä jälkeen Grogu tekee jotakin söpöä tai yllättävän voimakasta. Kaava toimii edelleen, mutta yli kahden tunnin elokuvassa sen saumat alkavat näkyä.

Grogu on edelleen tähti

Grogu voittaa yleisön puolelleen lähes naurettavan helposti. Pieni hahmo tarvitsee vain katseen, muutaman askeleen tai kädenliikkeen, ja elokuvateatterin tai kotisohvan tunnelma muuttuu välittömästi. Favreau ymmärtää tämän ja antaa Grogulle runsaasti tilaa, mutta pysyy useimmiten juuri ja juuri sillä puolella rajaa, ettei hahmosta tule pelkkää söpöyskoneistoa.

Nukketeatterin, käytännön tehosteiden ja digitaalisten efektien yhdistelmä toimii parhaimmillaan hienosti. Grogu tuntuu edelleen fyysiseltä hahmolta samassa tilassa muiden kanssa, eikä sileältä tietokoneanimaatiolta, joka olisi lisätty kohtaukseen jälkikäteen. Star Wars on aina ollut parhaimmillaan silloin, kun sen galaksi tuntuu likaiselta, kolhuiselta ja käsin rakennetulta.

Elokuva muistuttaa samalla siitä, kuinka poikkeuksellinen saavutus Grogun luominen aikanaan oli. Star Wars sai Disney+-sarjasta hahmon, jonka tunnistaa myös suuri joukko ihmisiä, jotka eivät osaisi nimetä ensimmäistäkään Mandaloren hallitsijaa tai selittää Uuden tasavallan poliittista tilannetta. Baby Yodaksi vuosia kutsuttu olento on aidosti noussut Darth Vaderin, R2-D2 ja Yodan kaltaisten hahmojen rinnalle populaarikulttuurin puolella.

Sigourney Weaver sopii galaksiin

Sigourney Weaver nähdään eversti Wardina, ja hänen läsnäolonsa tuntuu lähes itsestään selvältä Star Wars -maailmassa. Weaver kantaa mukanaan vuosikymmenten tieteiselokuvahistoriaa, mutta Favreau ei tee hänen esiintymisestään suurta metatason vitsiä. Hahmo toimii osana Uutta tasavaltaa ja antaa Mandalorianin tehtäville virallisemman kehyksen.

Pedro Pascal puolestaan tekee tutun vähäeleisen suorituksen Din Djarinina. Kypärä rajoittaa näyttelijän mahdollisuuksia, joten hahmo rakennetaan jälleen äänen, liikkeiden ja pienten reaktioiden kautta. Pascalin ja Grogun välinen dynamiikka kantaa edelleen myös sellaisissa kohtauksissa, joissa varsinainen juoni jää hyvin ohueksi.

Star Warsin laajempaan kokonaisuuteen voi tutustua myös Nettiruudun Star Wars -elokuvamaailmaa käsittelevästä oppaasta. The Mandalorian and Grogu sijoittuu galaksin aikajanalla Jedin paluun jälkeiseen aikaan, jolloin Imperiumi on hajonnut mutta Uusi tasavalta ei vielä hallitse galaksia vakaasti. Tämä välivaihe on edelleen yksi Mandalorian-tarinoiden kiinnostavimmista lähtökohdista.

Kuvissa on vanhaa Star Warsia

Visuaalisesti elokuva onnistuu paremmin kuin tarinallisesti. Favreau ja Industrial Light & Magic yhdistävät digitaalista tekniikkaa, lavasteita, pienoismalleja, maskeerauksia ja fyysisiä olentoja tavalla, joka muistuttaa välillä alkuperäisen trilogian käsintehtyä maailmaa. Esimerkiksi Razor Crestin toteutuksessa käytettiin jälleen myös fyysistä mallirakentamista modernien digitaalisten tehosteiden rinnalla.

Toimintakohtauksissa mittakaava kasvaa selvästi televisiosarjaa suuremmaksi. Avaruusalukset, takaa-ajot ja taistelut saavat enemmän tilaa hengittää, vaikka mikään yksittäinen toimintajakso ei aivan yllä Star Warsin parhaiden elokuvien ikonisimpien kohtausten joukkoon. Teknisesti kyseessä on silti laadukas ja kalliin näköinen tuotanto.

Ludwig Göranssonin musiikki nostaa monta kohtausta vielä yhden pykälän korkeammalle. Säveltäjän tuttu Mandalorian-teema saa elokuvassa suuremman orkesterin ja kuoron tuekseen, mutta mukana säilyvät myös sarjasta tutut oudot puhaltimet ja elektroniset sävyt. Musiikki onnistuu tekemään Mandalorianin maailmasta oman tunnistettavan osansa Star Warsia ilman John Williamsin klassisten teemojen jatkuvaa lainaamista.

Elokuva vai pitkä sarjajakso?

Suurin kysymys jää silti leijumaan lopputekstien aikana. Tarvitsiko juuri tämän tarinan olla elokuva?

Vastaus ei ole aivan yksinkertainen. Hahmot kestävät valkokankaan ja tuotanto näyttää riittävän suurelta, mutta käsikirjoituksesta puuttuu suuren elokuvan selkeä draamallinen nousu. Monet kansainväliset arvostelut ovat nostaneet esiin saman ongelman, ja Rotten Tomatoesissa kriitikkojen sekä tavallisten katsojien vastaanotto onkin ollut selvästi erilainen.

Elokuva keräsi syyskuun alkuun mennessä Rotten Tomatoesissa 60 prosentin kriitikkoarvosanan, kun varmennettujen katsojien Popcornmeter-lukema oli huomattavasti korkeampi 86 prosenttia. Ero kertoo elokuvasta paljon, sillä kriitikko voi nähdä siinä turvallisen ja hieman venytetyn franchise-tuotteen, kun taas Mandalorianista ja Grogusta pitävä katsoja saa juuri sitä, mitä tuli hakemaan. Molemmissa arvioissa on perää.

Tuttua mutta mukavaa Star Warsia

The Mandalorian and Grogu ei yritä keksiä Star Warsia uudelleen. Elokuva luottaa tuttuun kaksikkoon, kummallisiin olentoihin, palkkionmetsästykseen, avaruusaluksiin, Imperiumin rippeisiin ja sopivaan määrään fanipalvelua. Se muodostaa kokonaisuuden, joka on helppo katsoa myös silloin, kun kaikkia Disney+-sarjan yksityiskohtia ei enää muista.

Parasta elokuvassa on sen rentous. Star Wars -tarinan ei tarvitse aina kertoa koko galaksin olemassaolosta, vaan välillä riittää yksi Mandalorian, yksi pieni vihreä oppipoika ja tehtävä, joka menee tietenkin nopeasti monimutkaisemmaksi kuin oli tarkoitus. Favreau tavoittaa parhaissa kohdissa juuri saman avaruuswesternin tunnelman, jolla alkuperäinen The Mandalorian aikanaan nousi ilmiöksi.

Heikkoudet ovat silti selvät:

• juoni jää yli kahden tunnin elokuvalle melko kevyeksi – itselläni välillä alkoi jo haukotuttaa, ja väsyttää
• episodimainen rakenne muistuttaa jatkuvasti televisiosarjasta
• Mandalorianin ja Grogun kemia toimii edelleen erinomaisesti
• Grogu saa enemmän omaa toimijuutta ja onnistuneita kohtauksia
• käytännön tehosteet ja olennot näyttävät hienoilta
• Ludwig Göranssonin musiikki kuuluu elokuvan vahvimpiin osa-alueisiin
• Star Wars -fanille kokonaisuus tarjoaa paljon nautittavaa ilman raskasta mytologiaa.

Kenelle elokuva sopii?

The Mandalorian and Grogu kannattaa katsoa erityisesti silloin, jos Disney+-sarjan kaksi ensimmäistä kautta kuuluivat omiin Star Wars -suosikkeihin. Elokuva palauttaa suuren osan niiden kevyestä avaruuswesternin hengestä ja antaa Grogulle runsaasti aikaa loistaa, vaikka tarinan suurempi dramaattinen isku jää puuttumaan. Uudeksi Imperiumin vastaiskuksi siitä ei ole, mutta mukavaksi parituntiseksi retkeksi kaukaiseen galaksiin se toimii erittäin hyvin.

Arvosana: 3/5